EIlinen kisamatka Kotkaan oli huima. Irenen kanssa lähdettiin töiden jälkeen heti ajamaan kohti Kotkaa. Perillä ilmoittautuminen ja saman tien rataan tutustumaan. Oli hipposen liian nopea aloitus, mutta siellä oltiin päätetty että minit ja medit tutustuvat rataan samaan aikaan. Muutamasta minuutista jäi kiinni että olisimme myöhästyneet.

Tinka on ollut jo muutaman viikon muissa maailmoissa. Juoksut todennäkköisesti tuloillaan. Treeneissä otti sunnuntaina taas ritolat ja Kotkassa pelkäsin heti samaa. Yleensä olen ennen kisaa päässyt päästämään Tinkan kerran vapaaksi juoksemaan kunniakierrokset pois alta, mutta Kotkassa se ei ollut mahdollista. Ja sehän näkyi.

Hyppyrata oli onneksi ensin. Jo lähdössä neidin kuono osoitti ihan muualle kun minuun ja huomasin heti että mietteet olivat jossain ihan muualla. Rata oli ihan kamala. Kolmeen kertaan ainakin Tinka meinasi lähteä omille teilleen, teki hyppyjen jälkeen laajoja kaarteita ja oli työ saada Tinka pysymään edes joten kuten radalla. Taisi siinä jokin ärräpääkin päästä suusta, vaikkei se urheiluun kuulukaan. Viimeisen hypyn jälkeen pelkona oli, että neiti rämähtää keskelle muita koiria ja aloittaa räyhämisen mikäli toisen kuono ei miellytä. Pakko oli komentaa koira heti kesken hypyn luokse, joten rimahan tippui alas.  Aivan kamalaa koko radallaolo...

No sitten ei kun keskittymään uuteen suoritukseen. Tinka koppaan rauhoittumaan ja itse pääntyhjennykseen. Päätin jo heti ettei neiti tule kopasta ulos ennen kuin juuri ennen lähtöä ja silloinkin keskittyy vain minuun. Ja onneksi tuttulta löytyi lihapullia, joista sain lainata puolikkaan. Tinka nimittäin ei juurikaan välittänyt nakeista ja sydämestä, jostain syystä lihapulla on parasta vaikka siitä meneekin maha sekaisin. Annoin siis periksi taas tällä kertaa.

Agirata tuntui aika vaikealta. Radassa oli ainakin kolme "pahaa paikkaa". Yksi kun heti kolmannen hypyn jälkeen kun piti kääntyä seuraavalle hypylle ja rengas oli miinana edellisen hypyn jälkeen. Jaksoin odottaa Tinkaa putkelta enkä lähtenyt yhtään ryntäämään liikaa vauhtia hypylle ja neiti seurasi hienosti renkaan ohi. Toinen vaikea kohta oli hypyn jälkeen jyrkkä käännös takaisin päin puomille, kun hypyn edessä odotti miinana putki. Mutta ihana Tinka kääntyi hienosti ja paineli kontaktille hyvin. Renkaan jälkeisen hypyn jälkeen tuli taas jyrkkä käännös hypylle. Eteen jäivät aa-este ja putki, jotka olivat houkutelleet osaa kisakoirista virheeseen. Itse sain Tinkan vauhdin hypyn jälkeen tarpeeksi pois ja neiti kääntyi hienosti. Keinu sujui upeasti ilman mitään jarruttamista (ihmeiden ihme) ja kepit olivat helppoa kauraa. Loppu onnistui upeasti ja kaiken kruunasi se, ettei Tinka välittänyt maalissa yhtään muista ihmisistä tai koirista vaan minusta. Huh huh.

Koko rata tuntui mielestäni todella hitaalta. Kaikki jarruttamiset ja hidastukset tuntuivat mielessä todella tahmeilta, vaikka kisakaverit vakuuttivat radan olleen nopea. Kai se omassa päässä tuntuu sitten niin erilaiselta. Sen voi kyllä itse sanoa omasta kehittymisestä, että ihaninta tässä vaiheessa on se, ettei rata tunnu enää kamalalta. Sen jopa muistaa ulkoa ;). (harjoittelenkin sen aina ulkoa rataantutustumisen yhteydessä) Mielikuvaharjoittelu on saanut sen aikaan ja kamala jännityskin on jo vähentynyt huomattavasti.

No mutta, siitä kisasta siis. Vielä jäi jännitettävää, alitinko ihanneajan vai en. (en koskaan kuule tuloksiamme radan jälkeen kun keskityn koiraan) Kävin jopa kysymässä kuuluttajalta aikaa ja fiilis oli mahtava kun alitin sen miltei kolmella sekunnilla. Ja kun palkintojenjaon aika tuli, pääsimme ensi kerran ykköspallille juhlimaan. Aikasta mahtavaa. Kolmas nollatulos oikeutti Sertiin ja nyt  seuraavat kisat kisataankin kakkosluokassa. Huimaa. Palkintona luita, karkkia, koiranlelu ja lahjakortti Kotkan kisoihin. Mutta eniten mieltä lämmitti se serti-ruusuke. Meillä kun ei ikinä ole ennen ollut voittoja mistään, ei näyttelyistä tai muusta. Itsekin olen aina ennen harrastanut vain joukkuelajeja. Mutta tästä on hyvä jatkaa :).

Tinka ja ruusukkeet

Äiti kehuu :)